Hyppää sisältöön

Valekokista kiertotalouteen – PK-35 Vantaan Tia-Maria Jaakonsaari on etsinyt suuntaa kentän ulkopuolella koko ikänsä

20.07.2021

Tia-Maria Jaakonsaaren haaveet ammattilaisura jalkapallossa tyssäsivät loukkaantumisiin, eikä uuden suunnan löytäminen työurallekaan jalkapallon ohella ole ollut helppoa. Jaakonsaaren tarina on osoitus siitä, että oman tien löytäminen voi olla pitkä prosessi. Hän kuitenkin toivoo, että jonain päivänä jalkapalloilijat voisivat saada urasuunnitteluun enemmän tukea kuin hän aikanaan sai. 

PK-35 Vantaan Tia-Maria Jaakonsaari on jalkapalloilijana lähes kaiken nähnyt ja kokenut. 26-vuotias keskikenttäpelaaja debytoi pääsarjatasolla vantaalaisjoukkueessa jo kaudella 2011 ollessaan vain 17-vuotias. Hän saavuttanut urallaan peräti kuusi Suomen mestaruutta ja neljä Suomen Cupin mestaruutta. Lisäksi hän on päässyt pelaamaan mm. Mestarien Liigassa ja MM-kisoissa. 

Jalkapallo on aina ollut Jaakonsaaren elämässä ykkösasia. Se on ollut asia, mikä on saanut hänet iloiseksi ja mikä on jaksanut kiinnostaa vuodesta toiseen. Uralle on kuitenkin menestyksen lisäksi mahtunut paljon loukkaantumisia. Loukkaantumisen vaivasivat Jaakonsaarta myös täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jolloin ura pääsarjatasolla alkoi. Keskikenttäpelaaja loisti tästä huolimatta joukkueessaan, ja haaveet ulkomailla pelaamisesta alkoivat muodostua.  

– Jalkapallo on aina ollut minulle se asia, missä olen ollut hyvä ja keskivertoa parempi. Tavoitteenani on aina ollut päästä pelaajana mahdollisimman pitkälle. Nuorempana ulkomaalaiset joukkuekaverit kyselivät minulta, ”miksi olet täällä (PK-35 Vantaassa) ja miksi et lähde ulkomaille”, Jaakonsaari muistelee. 

Jaakonsaari olisi halunnut lähteä. Loukkaantumiset ja kotoa tullut paine koulutuksen ja ammatin hankkimisesta kuitenkin ajoivat unelmien ohi. 

– Äitini mielestä koulu tulee aina ennen muuta, joten se vaikutti päätöksentekoon, kuten myös loukkaantumiset. Siinä vaiheessa, kun muut esimerkiksi ikäluokkani maajoukkueen pelaajat lähtivät ulkomaille, minä olin aina loukkaantuneena tai tekemässä kuntoutusta.

Jaakonsaari pelasi vuonna 2016 Mestarien Liigan karsinnoissa Benficaa vastaan.

 

Välivuosien kautta kokiksi

Kun jalkapallosta ei tullutkaan lukion jälkeen Jaakonsaarelle ammattia, hän oli uuden ongelman edessä. Pelaaja joutui pohtimaan, millä elättäisi itsensä jalkapallouran aikana ja sen jälkeen. Jalkapallo oli Jaakonsaarelle ainoa intohimo, jota hän jaksoi vuodesta toiseen. 

– En tiennyt yhtään mitä minusta tulee. Esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa eväänä oli puuroa, pitsaa ja paljon kipulääkkeitä. Tällä kertaa selän ongelmien takia. Se kuvasti aika hyvin sitä sen hetkistä tilaani, Jaakonsaari naurahtaa.

Ammattilaisuus ulkomailla ei siis ollut vaihtoehto, mutta B-suunnitelmaakaan ei ollut. Jaakonsaari koki painetta tutkinnon hankkimiseen sekä kotoa että yhteiskunnan tasolta. Hän tiesi, että ei pystyisi Suomessa elättämään itseään jalkapallon pelaamisella. Musiikkialan tutkinto olisi tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta motivaatio ei riittänyt vaativiin pääsykokeisiin valmistautumiseen. Myös valmentajan ura kiinnosti, mutta sekin olisi vaatinut ulkomaille lähtemistä. 

– Alun perin ajattelin opiskella valmentajaksi, mikä kiinnostaa vieläkin. Halusin tehdä mitä tahansa, mikä liittyy jalkapalloon. Suomessa ei kuitenkaan ole tai ollut ainakaan silloin samanlaisia valmentajan koulutuksia kuin vaikka Saksassa, Ruotsissa tai Englannissa. On toki erilaisia lisenssejä mitä voi saada, mutta ei se ole varsinainen tutkinto. 

Vaikka ura jalkapalloilijana eteni lupaavasti, suunta kentän ulkopuolella oli hukassa. Jaakonsaari päätyi pitämään lukion jälkeen välivuoden selvittääkseen ajatuksiaan. Välivuotta seurasi ensin toinen ja sitten kolmas välivuosi. Lopulta hänen äitinsä totesi, että nyt oli aika hommata itselleen ammatti. 

Jaakonsaaresta tuli kokki. 

Jaakonsaari juhli vuonna 2018 jo kuudetta Suomen mestaruuttaan. 

 

Uralle suunta kiertotaloudesta ja levästä

Jaakonsaari tiesi jo aloittaessaan kokkikoulun, että ei tulisi työskentelemään ravintolakokkina. Ammatti ei kiinnostanut tarpeeksi, mutta tutkinnon hän sai suoritettua. Kokkikoulussa hankittu osaaminen jäi kuitenkin melko laihaksi, sillä jalkapallo vei opiskelulta liikaa aikaa. 

– Me menimme kouluun kahdeksalta aamulla, mutta keittiötunnit saattoivat alkaa iltapäivällä. Olin teoriaopetuksessa mukana, mutta aina kun piti alkaa kokkaamaan, minun piti lähteä treeneihin. En kertaakaan kokkikoulun aikana esimerkiksi paistanut lihaa. Puhunkin itsestäni valekokkina, Jaakonsaari vitsailee.

Jaakonsaarta kiinnosti jonkin verran jälkiruoka- ja cocktail-baarin perustaminen, mutta se ei oikein riittänyt elämälle suunnaksi. Ajatus jäi kuitenkin kytemään takaraivoon, joten kokkikoulun opit eivät menneet täysin hukkaan. Jaakonsaari päätyi kokkikoulun jälkeen jatkamaan ruoka-alalla. Hän pääsi Haaga-Helian ammattikorkeakouluun opiskelemaan ruokatuotantoa. Jaakonsaari löysi vihdoin ruokatuotannon koulutussuunnasta teeman, joka kiinnosti häntä aidosti ja ruokki myös hänen haluaan tehdä maailmalle hyvää.

– Minulla on aina ollut sellainen fiilis, että haluaisin tehdä tai antaa tälle maailmalle jotain parempaa, auttaa esimerkiksi eläimiä ja luontoa. Opintojen kautta löysin kiertotalouden. 

Ajatus uran rakentamisesta kiertotalouden ympärille konkretisoitui lomamatkalla. Jaakonsaari kiinnostui levästä.

– Kun olimme poikaystäväni kanssa Azoreilla lomalla, ostimme paikallista giniä. Ginin valmistuksessa oli hyödynnetty levää. Vaikka toisin saattaisi kuvitella, maku oli uskomattoman upea. Levän monipuolinen hyödyntäminen alkoi kiinnostamaan.

Levän hyödyntäminen esimerkiksi juuri ginin valmistuksessa sopi hyvin yhteen Jaakonsaaren aikaisemmin pohtiman cocktail-baarin kanssa. Suunta kentän ulkopuolella alkoi vihdoin selvitä. Tulevaisuudessa hän haaveilee perustavansa levään liittyvän yrityksen. 

PK-35 Vantaa eteni tällä kaudella Suomen Cupin finaaliin rangaistupotkukilpailun turvin. Jaakonsaari oli yksi pilkkukisan onnistujista.

 

Opiskelun ja jalkapallon yhdistäminen on haastavaa

Urasuunnan löydyttyä seuraavaksi haasteeksi on muodostunut uran ja jalkapallon yhdistäminen. Jaakonsaari on harjoittelussa Helsingin tislaamossa, jossa hänen ideoitaan merilevästä on kuunneltu innolla. Opiskelun, harjoittelun ja ammattimaisen jalkapallon yhdistäminen on kuitenkin raskasta monellakin tapaa. 

– Usein jalkapalloilijoiden ja ylipäätään urheilijoiden kohdalla puhutaan kaksoisurasta. Todellisuudessa kyse on usein enemmänkin kolmoisurasta. Itsekin opiskelen, käyn töissä tislaamolla ja sen lisäksi pelaan jalkapalloa, Jaakonsaari kertoo.

Työpäivät eivät ole parasta mahdollista valmistautumista pääsarjatason vaatimiin raskaisiin harjoituksiin. Jaakosaari on tälläkin hetkellä loukkaantuneena, ja kropan kuntoutus 6.30 alkavien töiden ohella on raskasta. Tilanne missään nimessä ole optimaalinen. Jaakonsaari myös huomauttaa, että erityisesti opiskelun ja jalkapallon yhdistäminen voi olla taloudellisesti erittäin haastavaa. 

– Harjoittelupaikat omalla alallani eivät usein maksa palkkaa ollenkaan. Olen usein elättänyt itseni koko vuoden kesätöistä saamillani rahoilla, mutta tänä vuonna en työharjoittelun takia voi mennä kesätöihin. Onneksi toisella vanhemmistani on työpaikka näin koronankin aikana, ja olen saanut tukea taloudellisesti. Vanhempani maksavat tällä hetkellä vuokrani, jotta minä voin pelata jalkapalloa. Tiedän, että näin ei kaikilla ole.

Jaakonsaari on joskus hakenut urheilijoille suunnattuja apurahoja, mutta ne menevät usein jo valmiiksi ammatikseen urheileville henkilöille. Siksi Jaakonsaari toivoo, että Suomessakin yhä useampi pelaaja voisi pelata ammatikseen. 

Taloudellisen puolen lisäksi pelaamisen ja uran yhdistäminen voi olla henkisesti raskasta. Uupuminen ja identiteettikriisit voivat olla todellisia ongelmia varsinkin, jos jalkapallo nähdään lähipiirissä enemmänkin harrastuksena kuin varsinaisena urana. 

– Jalkapalloilijana voi ajautua identiteettikriisiin, kun ei tiedä mitä muuta haluaa tai edes voi olla kuin jalkapalloilija. Ympärillä monet ihmiset kysyvät, että ai vieläkö sinä harrastat jalkapalloa ja vieläkö sinä tähtäät ulkomaille. Ei millään muulla alalla 26-vuotiasta pidetä liian vanhana, Jaakonsaari tuskailee. 

– Kyllä, 10 vuotta myöhemmin ja tähtään vieläkin ulkomaille pelaamaan, tärkeintä on tehdä sitä mistä oikeasti välittää, ja minulle se on jalkapallon pelaaminen, hän jatkaa.

Keskikenttäpelaaja myöntää, että tuttujen pelaajien lisäksi myös hän poti jossain vaiheessa identiteettikriisiä. Loukkaantumisten takia kasvanut masennus ja työuraan liittyvät paineet eivät ainakaan helpottaneet oloa. Hän toivoo, että nykyään nuoret pelaajat saisivat helpommin ammattiapua henkisiin ongelmiin kuin hän aikanaan sai. Nuoria pelaajia hän ohjeistaa elämään hetkessä – oma suunta niin jalkapallon kuin muunkin elämän kanssa kyllä löytyy. 

– Nuoret pelaajat voivat olla ihan rauhassa sen kanssa, että kyllä se oma suunta lopulta löytyy. Aina voi myös vaihtaa alaa. Tulevaisuus ei ole kiveen hakattu. Apua ja vertaistukea löytyy aina. Minulta voi ainakin tulla koska vaan kysymään neuvoja ja kokemuksia. Uskon, että jokaisen joukkueen sisällä muiltakin pelaajilta voi kysyä neuvoja mihin vain liittyen. Pahinta on, jos jää katumaan tekemättä jääneitä asioita. Kerran täällä eletään, niin tehdään sitä mistä me oikeasti nautimme, Jaakonsaari päättää.

Artikkelin kuvat: Kalevi Hämäläinen

Search